Kokoomus luottaa ehdokkaisiinsa käynnissä olevissa EU-parlamenttivaaleissa. Parlamenttityö kuitenkin vahvasti tukeutuu ehdokkaiden aikaisempaan kokemukseen puoluepolitiikasta. Työ Europarlamentissa vaatii ennen kaikkea poliittisten suhteiden luomista ja niiden ylläpitämistä. Sen lisäksi parlamentaarikon työ vaatii pitkäjänteistä puurtamista.
Onkin kyseenalaista, että Kokoomus on nimennyt riveihinsä kaksi ehdokasta, jotka ovat esittäneet kaikkea muuta kuin sopivuutta parlamentaarikoiksi.
Mika Aaltola – Virkavapaalla Upin johtajan paikalta
Ilman puoluepoliittista kokemusta suoraan presidenttiehdokkaaksi lähteminen oli tuomittu epäonnistumaan. Eurovaaliehdokkaaksi on edellisen vaalikampanjan ansiosta kertynyt kampanjointi kokemusta, mikä ei kuitenkaan tarkoita lisää ääniä. Edellisestä viisastuneina äänestäjät tuskin sortuvat samaan idän vastaiseen sotaretoriikkaan ja odottavatkin Aaltolalta uusia ja kiinnostavampia kansainvälisesti sykähdyttäviä aiheita. Yleinen kiinnostus aggressiivista sotaretoriikkaa kohtaan kestää vain tietyn ajan, ennen kuin se menettää glamourinsa.
Kun yhdessä epäonnistuu, on aika yrittää uudelleen.
Tällä hetkellä on vaikea ymmärtää mitä Aaltola haluaa. Jäädessään virkavapaalle 2023, oli selvää, ettei sen päättymisestä ollut varmuutta. Tavoitteena oli virka, joka kestäisi kuusi vuotta. Paluu takaisin Upin johtajan virkaan olisi ollut epätodennäköistä.
Epäonnistuneen vaalikampanjan jälkeen kesti vain hetken, ennen kun Aaltola päätti asettua ehdolle Europarlamentaarikoksi. Tilanne oli sama kuin ennen presidentinvaaleja; silloinkin Aaltolaa ”pyydettiin” asettumaan ehdolle. Tämä kuitenkin herättää epäilyksiä oliko pyynnön takana todellinen taho vai Aaltolan itse keksimä ajatus, jolla saisi äänestäjät vakuuttumaan hänen olemattomasta poliittisesta osaamisestaan.
Vaikka Aaltola oli aikaisemmin sanonut, ettei aikonut lähteä ehdolle Eurovaaleissa, Kokoomuksen Petteri Orpolta saatu puhelu muutti kuitenkin näkemyksen ehdokkuudesta. Edellytys ehdokkuudelle ja Kokoomuksen tuen saamiselle oli liittyä Kokoomuksen riveihin. Aikooko Aaltola jatkaa Kokoomuslaisena vaalien jälkeen, on kaikkea muuta kuin ilmeinen. Aaltola tuskin haluaa esiintyä Kokoomuksen puhemiehenä, joka veisi enimmän huomion pois hänestä itsestään, ja ”alentaisi” hänet tavalliseksi jokapäiväiseksi poliitikoksi. Menneen perusteella Aaltola tarvitsee julkisuuden valokeilaa kohentaakseen itsetuntoaan.
Poliittinen kokemattomuus tuli esille vaalikampanjan aikana.
Aaltolan monimutkainen suhde mediaan ja yritys uhrautua epäonnistui presidentin vaalien aikana. Tuntemattomuudesta hetkellisesti ”huipulle” nousseen Aaltolan matka oli lyhyt, ja ennen kaikkea ahdistava. Lukuisat media artikkelit kritisoivat Aaltolan olematonta kokemusta politiikasta ja hänen itsekeskeistä asennettansa. Herää eittämättä kysymys oliko hänellä alkujaankaan mahdollisuuksia tulla valituksi Suomen tasavallan presidentiksi ja johtaa Suomen ulkopolitiikkaa seuraavat kuusi vuotta? Se oli pelottava ajatuskuva mikä ei onneksi toteutunut.
Epäonnistumisesta ei voi ainoastaan syyttää Aaltolaa itseään, vaan myös suomen kansaa, jota Aaltola vedätti jatkuvalla sotaretoriikallaan vedoten suomalaisten isänmaallisuuteen. Idän vastaisista mielipiteistään tunnetuksi tullut Aaltola sai kannatusta enimmäkseen vanhemman sukupolven äänestäjistä, joiden muistot suomen sodista olivat oivallista sytykettä suomalaisten isänmaallisuuden liekkiin. Liekki ei kuitenkaan kestänyt poliittisia tuulia ja sammui ennen aikojaan.
Onko huomionhakuisuus yksi syistä, miksi Kokoomus halusi Aaltolan riveihinsä Eurovaalien ehdokkaaksi. Vanha sanonta “huonoa julkisuutta ei ole” on Kokoomuksen kaltaiselle valtapuolueelle tervetullutta huomiota. Tämä tuskin piti paikkansa Aaltolan kohdalla, joka koki murskatappion presidentinvaaleissa.
Kohti uusia haasteita ja parempaa itsetuntoa.
Ulkopoliittisen instituutin johtajan paikka on haussa kaudelle 2025–2029. Paikallisen uutismedian mukaan ei Aaltolalla olisi mahdollisuuksia jatkokaudelle Upin johdossa. Vaikka hän onkin valittu toiselle haastattelukierrokselle, on vastassa alansa osaavia ammattilaisia.
Aikaisemmat syytteet Aaltolan sisäisestä valtapelistä Upin sisällä painavat varmasti Upin hallituksen valintakriteereissä. He tuskin haluavat jatkaa henkilön kanssa, jonka edellistä valintaa Upin johtoon edelsi ”ruma peli” kulisseissa. Aaltolan kuvataan toimineen häikäilemättömästi pedatessaan uudelleenvalintaansa 2019. Kaksi silloista Upin tutkijaa moitti Aaltolaa ”tarkoitushakuiseksi ja epäluotettavaksi.”
Onko siis Mika Aaltolan valinta europarlamentaarikoksi tarkoituksenmukaista? Aaltolan suhde mediaan on vähintäänkin kyseenalaista. Europarlamentaarikkona Aaltola joutuisi jatkuvasti median huomion kohteeksi. Aaltolan negatiivinen käsitys journalismin eettisyydestä tuskin parantaa hänen suhdettansa lehdistöön.
Kokemattomuus puoluepolitiikasta tuskin parantaisi hänen osaamistaan kansainvälisten suhteiden luomisessa ja ylläpitämisessä Europarlamentissa, jossa poliittinen osaaminen ja luoviminen on ensiarvoisen tärkeää. Politiikan opiskelupaikaksi Europarlamentti on tuskin oikea paikka. Olisiko Aaltolan siis syytä hakea ensin vauhtia poliittisen puolueen rivipersoonana ennen kuin tavoittelee poliittista valtaa?